Itse en ole moisessa käynyt, enkä tiedä päästettäisiinkö mua edes sisään sinne. Netistä löytyy nimittäin ihan määrättömästi kertomuksia siitä, kuinka joku on ohjattu saman tien pyöräovesta pihalle kun habitus ei ole vastannut portsarin (totta kai näissä liikkeissä on myös ovimies) käsitystä siitä, kuka näyttää tosiostajalta ja kuka on hupihypistelijä. Suomeksikin kun googlaa, löytyy ainakin niitä, joita ei ole päästetty Louis Vuittonille, vaikka se onkin nykyään vähän jokaisen arkilaukkuna.
Itse katson välillä YouTubesta kun joku fashionista on saanut siipeensä Chanelilla. Kyllä voidaan repiä paljon draamaa siitä, että myyjällä on sattunut olemaan naama väärinpäin. Mielenkiintoista sinänsä, että tuntuu, että näitä pettymyksiä osuu heille, joilla on pari kallista laukkua, mutta sitten, he, joilla niitä on kymmenittäin, saa aina niin ihanaa palvelua. Tämä viittaa siihen, että kyllä ne myyjät vain haistavat, missä raha liikkuu. Sen takia juuri en kehtaa edes yrittää mihinkään luksusputiikkiin.
Mietiskelin tosin kesällä kun kuljeskelin huvikseen Lissabonissa Avenida da Libertadella, missä kaikki kalliit liikkeet on, että miltä tuntuisi, jos tietäisin, että mulla on pankkitilillä sen verran rahaa, että voisin ongelmitta ostaa mitä huvittaa. Olisiko silti yhtä kauhistuttava ajatus mennä sisään niihin hiljaisiin liikkeisiin useiden silmäparien valvottavaksi, vai olisiko mulla silloin sellainen itsetunto, ettei yhtään häiritsisi, että myyjä koko ajan kärkkyy siinä. Mä oon niin klassinen "kiitos, katselen vaan" "Sano vaan jos tarvit apua" "Juu (never)" -suomalainen. Mutta ehkä siitä oppisi nauttimaan.
Ajattelen myös joskus työstressissä, että olispa ihanaa olla edes se myyjä, joka vaan pyörii siellä ihanien tavaroiden keskellä kaiket päivät, mutta sitten katsoin yhden vlogin siitäkin, miten rasittavaa loppujen lopuksi on olla koko ajan mielin kielin jollekin, ja totesin, että ehkä siitä ainakaan en oppisi nauttimaan. Toisaalta aika skitsofreninen ammatti sekin, kun yhtäältä pitää miellyttää kauheasti asikkaita ja sitten taas toisaalta asiakkaatkin matelee sun edessä, koska olet se portinvartija hänen ja unelmalaukun välissä.
No joo.
Kaikista vaikeimmin saatavia sanotaan olevan Hermesin Birkin-laukkujen, se on ihan oma operettinsa saada niitä Hermesiltä. Ensin pitää onnistua saamaan tapaaminen myyjän kanssa ja sen jälkeen pitää vakuuttaa myyjä siitä, että sulle kannattaa myydä laukku, ja sen jälkeen MYYJÄ valitsee, mikä laukku sulle sopii, jos sopii. Esimerkiksi mun suosikki vloggaajalle Mel in Melbournelle kävi niin, että hänelle ei myyty laukkua, heillä "ei ollut" yhtään, ja hänen jälkeensä liikkeeseen menneelle aviomiehelle myytiin.
En sitten tiedä, miksi nämä ihmiset edes lähtee tuohon. Koska tietenkin on myös niin, että kun oikeasti iskee dollareita pöytään, niin kaikki on mahdollista. Jos et saa sitä Birkiniä Hermesiltä, saat sen joltain lukuisista jälleenmyyjistä, joiden ainoa tehtävä on ilmeisesti kierrellä pitkin maailmaa ostelemassa noita laukkuja, jotta niitä voi sitten myydä vielä kalliimmalla jollekin, joka haluaa sen just nyt just tietyssä värissä.
Sitten niitä voi vähän kertyä. Kuvassa on Jamie Chua joka on singaporelaista eliittiä, ja hänellä on ehkä maailman suurin Hermes-kokoelma. Tuskinpa hän on niitä jonottamalla hankkinut.
Toisaalta olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että parempi himoita ja jonottaa sitä yhtä laukkua vaikka monta vuotta ja sitten olla tosi onnellinen just siitä tietysti ihanasta esineestä, eikä hamstrata vaan kymmeniä ja kymmeniä laukkuja tai muita, jotka ei varmasti sitten enää tunnu juuri miltään.
Tosin voisihan tuota samaa periaatetta noudattaa omassakin elämässä täällä pienemmän budjetin shoppailuissakin.
Ymmärrätkö miksi luksuslaukkujen eteen tehdään niin paljon? Olisitko itse valmis lähettelemään myyjälle leivoksia ja kalliita joululahjoja, jos se edistäisi jonkun tietyn tuotteen saamista myöhemmin?
Entä kuinka paljon asiakaspalvelulla on väliä, jos ostat jotain kalliimpaa?
Ei kommentteja